Kuulin vähän aikaa sitten, että tarhassa oli arveltu, ettei kummipojallani olisi lainkaan mielikuvitusta. Ei lainkaan? En ollut uskoa, että joku voisi päästää suustaan sellaista hölynpölyä. Millaisella ihmisellä ei olisi lainkaan mielikuvitusta? Ja miten niin juuri minun kummipojallani ei olisi muka mielikuvitusta? Kuudesosa kummiinsa, tavataan sanoa, eli pojalla on ainakin kuudesosa minun mielikuvituksestani. (Ja koska minä olen aikuinen, voin ihan itse, ilman auktoriteetteja, diagnosoida, että minulla on runsas, vilkas, eläväinen mielikuvitus, josta riittää jaettavaksi kummipojallekin.) Eikö näin? Kyllä vain! Kun myöhemmin samana päivänä kävelimme kummipoikani kanssa sateesta märän pihan poikki, jäyhänkarismaattinen kolmevuotias tokaisi:
– Tule tätä kautta. Täällä on silta.
Silta? Kuraisten lätäköiden keskelle oli jäänyt kaistale kuivaa maata. Ja poika kutsui sitä sillaksi. Etteikö muka mielikuvitusta? Hetkeä aikaisemmin samainen polvenkorkuinen kansalainen oli kuullut susien ulvovan. Missäkö? Keskellä asutettua taajamaa, à la carte –ravintolan valkoisen pöytäliinan ääressä.
Millaista mielikuvitusta ne siellä tarhassa kaipaavat? Sellaistako, että suostuu pistämään sukkahousut päähänsä ja esittämään kultakutria? Tai että tarttuu hyppynaruun ja laulaa siihen hittilistaa keskellä ruokasalia? Äh, sitä kutsutaan esiintymishaluksi. Nuo kummipoikani kaltaiset harvapuheiset ja hiljaiset kaverit eivät laula ja tanssi värikästä sisäistä elämäänsä kaikkien ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi, mutta kun aika on kypsä, he – kuka tietää – pulpauttavat mielikuvituksensa ulos muodossa taikka toisessa, hydraulisena polvinivelenä, kalevalamittaisena eepoksena, selässä kannettavana pölynimurina, muovipullosta rakennettuina kellukkeina, styroksille hahmoteltuna avaruuskaupunkina.
Show-bisnes. Kaikki on nykyään show-bisnestä. Neuvottelupöydässä, työpaikalla, mediassa, lehterillä, jopa leikkausveitsen kahvassa tuntuvat menestyvän esiintymishaluiset ihmiset. Missä ovat entisajan hiljaiset, arvostetut asiantuntijahissukat, luotettavat teräväpäiset töksäyttelijät ja jäykkäniskaiset ujot huippuspesialistit, jotka eivät pysty pitämään kahvikuppia kaatamatta, mutta jotka puolittavat atomin ja solun pelottoman varmasti ja epäröimättä? Missä? Pölyttymässä hyödyttöminä nurkassa, kun vain puoliksi asioihinsa perehtyneet, hölösuiset supliikkisankarit hoitavat asioita kuvitellen, että samalla järjettömällä, eteenpäin vievällä energialla, jolla he ovat päässeet asemaansa, he voivat korvata myös asiantuntemuksen? Jos näin on, antaa olla, mutta antakaa ihmisten edes pitää mielikuvituksensa! Sitä ei voi puristaa muottiin, vaan se näyttää aina kantajaltaan, näyttipä kantaja sitten miltä tahansa!
