Kuva: @passi (Instagram)
Palasimme 11 vuoden jälkeen teini-ikäisten lastemme kanssa takavuosien lomakohteeseen Ranskan Cannesiin. Matkamme osui samalle ajanjaksolle, kun Rodoksen saarella Kreikassa kytenyt maastopalo roihahti liekkeihin ja levisi niin, että suositun lomasaaren turistit muuttuivat hetkessä etuoikeutetuista länsimaalaisista avun tarpeessa oleviksi ilmastopakolaisiksi. Samaan aikaan tulipaloja syttyi Kreikan mantereella, Italiassa, Kroatiassa, ja paloihin varauduttiin muuallakin. Pohjois-Italiaa, Sveitsiä ja Saksaa riepottelivat ilmestyskirjamaiset myrskyt; jääsateita, myrskytuulia, tulvia. Kuin suoraan ilmastonmuutoksen valistuskirjasta, yhdellä ja samalla viikolla, juuri kuumimpaan – sanan kaikissa merkityksissä – eurooppalaiseen lomasesonkiin. Täräyttävä muistutus siitä, mihin tilaan olemme maapallomme ajaneet (ja lentäneet, syöneet ja kuluttaneet).
Synnintunto iski meihinkin viihtyisällä cannesilaisella kattoterassillamme, jossa oli upeista markiiseista huolimatta keskipäivällä sietämättömän kuuma ja iltaisinkin, auringon jo laskettua, useimmiten todella hiostavaa. Muistimme mukaan Cannes ei ollut vielä reilu kymmenen vuotta sitten samanlainen pätsi. Päätimme, että harkitsisimme mahdollista seuraavaa lentomatkaa vieläkin huolellisemmin kuin tätä, jolle olimme lähteneet. Edellisestä yhteisestä lentomatkastamme on kulunut 4 vuotta.
Sosiaalinen media kuumeni samaa vauhtia Rodos-uutisten kanssa. Ihmiset jakoivat kuvia ja videoita Rodoksella hotellinsa jättäneistä, saaren rantoja kohti vaeltavista, evakuointia odottavista turistilaumoista kimpsuineen ja kampsuineen, ja myös ilkkuvat meemit levisivät kuin kulovalkea. Asiallisimmat jakoivat kannustavia postauksia ja stooreja, joiden keskeinen viesti oli ”jokainen meistä voi valinnoillaan vaikuttaa; yksilötasolla lentäminen ilmaston kannalta haitallisinta, mitä voi tehdä”. Luonnollisesti he, jotka olivat valinneet lomakohteensa raide-, laiva- tai automatkan päästä, kokivat, että heillä oli varaa opettavaiseen somevaikuttamiseen.
Olen lentänyt elämäni aikana jonkin verran, ennen perhettä myös kaukomaille, ja kokenut matkojen olleen avartavia, sivistäviä ja tiedonjanoa ruokkivia. Olen maistellut paikallisia ruokia, käynyt ihmettelemässä paikallisia ihmisiä ja nähtävyyksiä ja imenyt tajuntaani paikallista historiaa ja nykyisyyttä. Olen oppinut ja oivaltanut. Olen löytänyt sielunkumppaneita vieraiden kielten ja kulttuurien takaa. Koen, että maailman tunteminen vähentää pelkoja ja kaikkea vierasta koskevaa epäluuloisuutta. Toivoisin, että myös lapsillani olisi mahdollisuus tähän, mutta samaan aikaan hitaasti sisäistän edustavani katoavaa aikakautta, jona vielä oli varaa tällaiseen idealismiin.
Cannes-lomalle lähdimme – ilolla, haluan painottaa – nuorison toiveesta: he halusivat nähdä vanhojen lomakuvien paikat uudestaan ja tehdä niistä omat, aktiivisen toimijan muistonsa, ja kokea myös jotakin tavallisesta arjesta poikkeavaa, kun toinen urheilevista teineistä on ollut tänä kesänä jalkaoperaatiosta toipuva kuntoutuja.
Maailmaan janoavat teinit elävät hetkessä; unelmat on tehty toteutettaviksi ja vain taivas on rajana. Nuoruuden toiveikkuus on elämänuskoa ylläpitävä voima. Samaan aikaan, kun maailmalla palaa, nuorison ahdistus on lisääntynyt. Minä ja puoliso olemme yrittäneet välttää ympäristövastuun sälyttämistä vasta kehittyville nuorille ihmisille. Meillä on kyllä puhuttu ilmaston lämpenemisestä ja opastettu ympäristötietouteen monissa asioissa, ja nuoriso on kasvanut tiedostamaan, että valinnoilla on hintansa, mutta kauhukuvien maalailua olemme pyrkineet rajoittamaan.
Mitä yksilön vastuuseen tulee, maailma teinien ympärillä käyttäytyy toisin kuin mitä me perheessä opetamme. Se korostuu Cannesin kaltaisessa kaupungissa, jonka satamassa seisovat kymmenien miljardien arvoiset huvialukset, ja sataman ja merellä olevien laivojen välillä pörräävät helikopterit kuljettaen ihmisiä hyvinvarustelluista aluksista maihin viihtymään. Katukuvasta on helppo bongata polttomoottorikäyttöisiä luksusautoja. Sähköautoja näimme muutamia, ja latauspaikkoja sattui silmiimme yksi, sekin julkisessa parkkihallissa, jonne rikkaimpien ei tarvitse autojaan tuoda. Flightradarista on helppo todeta Nizzan kentälle laskeutuvien yksityiskoneiden määrä.
Ilmastomeemeissä kasinomiljardöörit ja muut yksityisyyden suojasta nauttivat vip-ihmiset loistavat poissaolollaan. Sosiaalisen median parrasvaloissa paistattelevat pakettimatkoihinsa vähäiset rahansa ja rajalliset lomapäivänsä käyttäneet perustallaajat, joiden unelmien lomamatkan maastopalot tuhosivat. Miljardööri olisi samassa tilanteessa karistanut jo tuhkat jaloistaan ja suunnannut paremmille paratiisisaarille – tai kelluvaan valtakuntaansa.
Jokainen valinta painaa vaakakupissa, siitä olen samaa mieltä. Se, että sosiaalisen median polttopisteessä kärvennetään Tauno ja Tyyne Turistia, ei ole kuitenkaan vielä mikään ilmastoteko.
Kotiin palattuani ryhdyin lukemaan ilmastoraportteja päästöistä. Vuosi sitten päivitetyssä Euroopan parlamentin raportissa luki EU:n liikennepäästöistä näin: ”Liikenne tuotti noin neljänneksen EU:n hiilidioksidipäästöistä vuonna 2019, ja liikenteen päästöistä puolestaan 71,7 % oli peräisin tieliikenteestä.” Ja: ”Henkilöliikenteen päästöt vaihtelevat merkittävästi liikennevälineestä riippuen. Henkilöautot tuottavat merkittävän osan päästöistä: noin 60,6 % liikenteen päästöistä Euroopassa on peräisin henkilöautoista.”
Miksi sitten juuri lentäminen on nyt tapetilla?
Suomalaisen asiantuntijaverkoston blogissa ilmastoapu.fi asiaa selvennetään: ”Maailmanlaajuisesti lennot aiheuttavat yhteensä noin 860 miljoonan tonnin hiilidioksidipäästöt (2017). Muusta ihmisen toiminnasta johtuvat päästöt ovat noin 40 miljardia tonnia hiilidioksidia, jolloin lentojen osuus päästöistä on 2,1 prosenttia ja todelliset vaikutukset huomioiden noin neljä prosenttia.” Mitkä todelliset vaikutukset? Blogissa kerrotaan, että päästöjen todellinen vaikutus pelkkään hiilidioksidiin verrattuna on kaksinkertainen: ”Lentoyhtiöt ilmoittavat päästönsä yleensä pelkästään kulutetun polttoaineen tuottaman hiilidioksidin määrän mukaan, jolloin todelliset ilmastovaikutukset jäävät huomioimatta.” Lentämisen aikana tapahtuvan polttoaineen palamisen tuloksena muodostuu kuitenkin hiilidioksidin lisäksi vesihöyryä ja muita päästöjä, kuten typen oksideja, hiilivetyjä, häkää ja pienhiukkasia.
Tämän tiedon jälkeen palasin tarkastelemaan uudestaan Euroopan parlamentin päästöraportin graafeja, jossa matkustajalentoliikenteen osuus EU:n päästöistä vuonna 2019 on ollut 13,4 % henkilöautopäästöjen oltua 60,6 %. En tiedä, pystyykö todellista suhdetta arvioimaan paremmin tuplaamalla tai triplaamalla matkustajalentoliikenteen prosenttiosuuden, mutta suuntaa se ehkä antaa sille, minkä verran graafit heittävät totuudesta. Sivumennen sanoen kiinnostaisi myös tietää, mikä on rahtilentoliikenteen osuus päästöistä tietäen, että kivijalkakaupat nykyään kitkuttelevat verkkokaupan suosion varjossa.
Ilmastoapu-blogissa kerrotaan, että ”lentoliikenteen matkustajamäärät ja päästöt ovat kasvaneet jatkuvasti viime vuosikymmenten aikana. Euroopan lentoliikenteen ympäristöraportin mukaan lentojen määrän odotetaan lisääntyvän vuoteen 2005 verrattuna noin 45 prosenttia vuoteen 2035 mennessä”.
Syynä tähän on tietenkin lentämisen helppous ja nopeus ja suhteellisen halvat lentoliput. Lentokoneissa käytettävä kerosiini eli lentopetroli on käytännössä verotonta. (!) Jokainen suomalainen tietää, että lomamatkailu kotimaassa on yhtä kallista – tai jopa kalliimpaa kuin viikko, kaksi ulkomailla.
Kaikilla ei ole omaa kesämökkiä tai edes omakotitalon pihaa käytössään. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa on vähän yli 500 000 kesämökkiä, ja omakoti- ja paritaloja reipas miljoona. Takana on pari pitkää pandemiarajoitusten raskauttamaa vuotta, ja eurooppalaisittain ahtaasti asuvilla suomalaisilla on kaipuu päästä pitkän talven jälkeen kotinurkkia pidemmälle. Lentolippujen hintojen ansiosta se on meille mahdollista. Helsingin Sanomien 23.7.2023 artikkelin mukaan ”lentomatkailu alkaa jo kovaa vauhtia saavuttaa koronaviruspandemiaa edeltänyttä tasoa. – – – Finnair kertoi liikevaihtonsa kasvaneen 36 prosenttia huhti–kesäkuussa. – – – Lentämisen suosion kasvu pandemia-alhosta ei näy ainoastaan lentoyhtiöiden tulosrivillä, vaan myös lentokentillä”.
Talousuutisissa ilmastonmuutos tai vastuukysymykset eivät näy. Aivan kuin nämä kaksi asiaa olisivat irrallaan toisistaan. Muutama ilmastoaktiivi jaksaa sosiaalisessa mediassa vaatia artikkeleita, joissa avataan ilmastokriisin ja lentämisen välistä yhteyttä. Journalisteille helpointa tuntuu kuitenkin olevan haastatella vastuuttomia valintoja tekeviä Tauno ja Tyyne Turisteja sen sijaan, että he pureituisivat siihen isoon globaaliin monopolipeliin, jossa omaisuuksia luodaan. Sen lisäksi, että kysyttäisiin Taunolta ja Tyyneltä, miksi he ostivat 200 euron pikalähdön palavalle saarelle, olisi kiinnostava tietää, miksi matkanjärjestäjät niitä myyvät. Tai kyllä minä vastauksen tiedän; raha puhuu, sillä osakeyhtiölain mukaan yrityksen toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille (jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin). Kyse on taloudellisesta voitosta, mutta myös työpaikoista ja palkoista. Tulipaloista kärsivän Rodoksenkin pääelinkeino on matkailu. Silti olisi kiinnostavaa saada kaikki toimijat aktiivisesti mukaan keskusteluun. Luin jostain, että Ylen A-studion keskusteluun ilmastonmuutoksen torjunnasta ei olisi saatu yhtään matkanjärjestäjän tai lentoyhtiön edustajaa. Ohjelman nimi olikin näin ollen Yksilön vastuu ilmastonmuutoksen torjunnassa.
Palataan yksilön vastuuseen. Selvää on, että asumme kaikki lasitalossa, eikä juuri kellään ole varaa kivien heittoon. Syömme tehotuotettua, maailmalta tänne lennätettyä ruokaa ja eksoottisia hedelmiä vuoden ympäri, ostamme teollisesti tuotettuja tavaroita, kastelemme nurmikoita ja koristekasveja, liikumme paikasta toiseen muullakin kuin omalla energiallamme, lämmitämme ja viilennämme asuntojamme, viihdytämme itseämme erilaisissa rakennetuissa ympäristöissä ja hyödynnämme tietotekniikkaa. Ehkä joillain askeettisimmin elävillä on varaa sosiaaliseen ylemmyydentuntoon, mutta useimmat heistäkin elävät nykyisen systeemin rakenteiden varassa. Kiteyttäen: jos pystyy paheksumaan kanssaeläjiä somessa, on osa ongelmaa. Syyttelyn sijasta odotan ainakin itse vireää ja tasa-arvoista kahvipöytäkeskustelua ja ideoita sekä arvojen ja asenteiden muutosta kestävämmiksi. Voi olla, että olemme auttamatta jo myöhässä, mutta viimeisellä rannalla voi joko uida tai antaa virran viedä mukanaan.
Tähän loppuun vielä pieni muisto päättyneeltä Cannes-matkaltamme: Majoituimme aikoinaan, vuosien 2009 ja 2012 välillä, cannesilaisen pariskunnan omistamaan, keskiajalta olevaan taloon Cannesin vanhassakaupungissa. Asunnon ilmastoinnin takasi avoin kattoikkuna, jonka alla heräsimme aamuisin tervapääskyjen tirskuntaan. Teineillä oli lomaelämästä tuossa vaatimattomassa asunnossa lämpimät muistot, joten Cannes-lomaa suunnitellessamme yllätimme vanhat vuokraisäntämme yhteydenotolla. He ilahtuivat kovasti, ja vaihtelimme valokuvia ja kuulumisia. Asunto oli kuitenkin varattu, joten päädyimme toiseen Airbnb-asuntoon. Entiset vuokranantajamme halusivat silti tavata meidät. He ovat jo iäkkäitä ja lapsettomia. Rouva toi tapaamiseen nyt 18-vuotiaan tyttäremme 5–6-vuotiaana heille lahjaksi jättämän rantakiven ja muisteli lämmöllä muita lasten asuntoon jättämiä pieniä lahjoja, piirroksia ja sen sellaisia. Pitkiksi hujahtaneiden lasten näkeminen vuosien jälkeen tuntui olevan merkityksellistä, ja kohtaaminen näiden vieraiden ihmisten kanssa muistutus siitä, mistä matkustamisessa on parhaimmillaan kyse; kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta.
Keskustelu vuokraisäntien kanssa kääntyi nopeasti ilmastonmuutokseen. Pariskunta oli luopunut matkustamisesta kokonaan, vaikka rouvan suku asuu Itävallassa. Maata pitkin matkustaminen on hänelle jo liian raskasta, eikä lentäminen ole heille enää vaihtoehto. He toivoivat voivansa vaikuttaa siihen, että maapallo on elinkelpoinen vielä tulevillekin sukupolville. Kun hyvästelimme pariskunnan, tiedostimme, että emme todennäköisesti tapaisi heitä enää koskaan. 18-vuotias toi kerran lahjaksi antamansa ja takaisin saamansa vaatimattoman pyöreän kiven mukanaan kotiin kuin aarteen.
Lomamme oli onnistunut. Saimme ihania yhteisiä muistoja nauruista, kinasteluista, laulavista kaskaista, terassillamme vierailevista tunturikyyhkyistä, hiostavan kuumista päivistä, Välimeren aalloissa yhdessä lillumisesta, kivien ja kalojen snorklaamisesta, uusien kokemuksien etsimisestä ja löytämisestä, oivaltamisesta ja oppimisesta. Meistä vanhemmista tuntui kuin olisimme hyvästelleet tuon rakkaaksi käyneen kaupungin.
Au revoir, Cannes, jos Ihmiskunta suo.
PS Tästä tuli erilainen matkakirjoitus kuin olisin kirjoittanut vielä 2000-luvun alussa, vaikka ilmaston lämpenemisestä varoiteltiin jo silloin. Toivon, että kirjoituksen paatoksellinen tunnelma naurattaa jälkipolvia tulevaisuudessa. Pelkään kuitenkin, että me aikuiset emme ehdi nähdä maapallon toipumista.
https://areena.yle.fi/1-63937728?utm_medium=social&utm_campaign=areena-ios-share
https://www.hs.fi/talous/art-2000009733418.html
https://www.eea.europa.eu/fi/highlights/juna-lentokone-auto-vai-laivai
