Mummuni veli haavoittui vuonna 1941, sodan aikaan, Sallassa. Hän, vain 25-vuotias, naimaton metsätyöntekijä, kuoli matkalla sidontapaikalle. Olin kuullut tarinan hänen kohtalostaan monta kertaa, mutta kun viralliset faktat asiasta ilmestyivät tietokoneelleni, tämä ammoin kuollut sukulainen heräsi eloon. Puolustusvoimien tietokantaansa viemät tiedot olivat niin vähäisiä, niin mielikuvituksettomia, että ne ravistelivat totuudellaan rajummin kuin tarkemmat, tarinallisemmat yksityiskohdat, jotka olin kuullut suvultani. Suomen armeijan kirjaamat kuivat faktat muuttuivat päässäni kuviksi. Laskin, minkä ikäinen äitini eno oli ollut kuollessaan. Mietin, millainen oli työ, jonka hän oli merkinnyt ammatikseen. Pohdin pohjoissuomalaista säätä heinäkuussa, hänen kuolinkuukautenaan. Ajattelin, kuka tai ketkä häntä olivat lähteneet kuljettamaan hoidettavaksi. Näiden pohdintojen myötä tästä nuoresta miehestä ja minusta tuli yhtäkkiä oikeasti sukulaisia. Eikä hän ole ainoa sukulainen, jonka olen viime aikoina saanut. Olen nimittäin alkanut koota tietoja suvustani. En kutsu itseäni sukututkijaksi, koska en ole perehtynyt harrastuksen teoreettiseen puoleen. En myöskään seuraa yhtä sukuhaaraa, vaan kahmin tietoja esi-isistäni afro-kampaakin leveämmällä haravalla. Minua kiinnostavat eliniät, asuinpaikat, ammatit, puolisot, lapset, kuolleet ja elävät. Ja mitä laajemmaksi sukupuuni leviää, sitä enemmän ihmettelen niitä, joille suvun nimen kantaminen on kunnia-asia. Minä en ainakaan osaisi valita, minkä niistä takanani olevista monista nimistä valitsisin edustamaan identiteettiäni, sitä mitä olen. Minä olen osa niitä kaikkia. Olen ne kaikki.
