Päivätyössäni mainostoimistossa olen aina yksi monesta. Teemme ryhmätyötä, joten lopputulos on juuri niin hyvä kuin olemme yhdessä onnistuneet. Osana tiimiä kritiikit ja kehut ovat yhtä helppoja ottaa vastaan. Jollei muita, niin ainakin joku uskollisista AD-pareista seisoo rinnallani. (Hyvä me!)

Yksin työskennellessä tilanne on toinen. On tietenkin kamalaa tulla haukutuksi, mutta melkein yhtä kamalaa (vai jopa kamalampaa?) on tulla kehutuksi – yksin. Tunnen fobiaa valokeilaa kohtaan. (Älkää, hyvät ihmiset, suunnatko sitä lamppua tänne!) Siitä syystä olen myös välttänyt päästämästä suustani mitään niin typerää kuin että olisin muka kirjoittanut hyvän kirjan. Muut määritelköön, mikä on hyvää, mikä huonoa. Mutta nyt teen poikkeuksen (menköön vaikka potemani märkivän silmätulehduksen piikkiin) ja kerron rehellisesti rakastavani juuri ilmestynyttä romaaniani Kahvila Dominokujalla. Siliteltyäni sen karhean kaunista kantta luin sen uudestaan alusta loppuun ja ajattelin: Kertomukseni on juuri niin ihana ja tunteellinen kuin halusinkin. Sen henkilöhahmot ovat koskettavia eikä niille soisi mitään pahaa. (Kaikki rakastavat Väinöä. Kaikesta huolimatta.) Ja silti, koko kertomuksen ytimenä oleva suru sykkii läpi kirjan. Juuri niin kuin tarkoitin. Olen onnellinen, että sain kirjoittaa tämän tarinan.

(Saisinko sitä valokiilaa tähän kirjaan? Kiitos. Itse astun vähän tuonne taaemmaksi.)