Kuvitellaan, että olet kirjailija ja vieläpä kaunokirjailija. Nyt sinun on syytä omaksua ensimmäinen ammattiisi liittyvä kirjoittamaton sääntö ja se kuuluu näin: älä kinaa kriitikon kanssa. Vaikka et pitäisi kriitikon sanaa pyhänä, muista että sen oikomisessa on silti riskinsä. Maine, tuo kaksipuoleinen kolikko, on tässä tapauksessa käypää valuuttaa. Kriitikon julkisella arvostelulla saatat saada mainetta (vaikket ehkä juuri sellaista kuin toivoisit), mutta yhtä hyvin voit menettää maineesi lopullisesti, monellakin tapaa. Sitä paitsi, lohduttaudut, ihan sama mitä kirjoittavat, kunhan kirjoittavat. Ja loppujen lopuksi – mitäpä sitä juupaseipästelemään henkilöistä, joita ei oikeasti ole olemassakaan, ja tapahtumista, joita ei ole tapahtunutkaan. Saatat jopa tulla siihen tulokseen, ettei ole syytä ryhtyä sylkemään tykkitulta jokaisen hyttysen takia. Mutta. Säännöthän on tehty rikottaviksi ja järjen ääni vaimennettavaksi. Kuvitellaan, että minä olen kirjailija. Paitsi, että minähän olen kirjailija! Unohtakaa. Menen siis suoraan asiaan: Olen ällistynyt. Olen nähnyt juuri arvostelun, jossa arvostelija on tarttunut kaikista teokseni (Yhtä matkaa) kuvitelluista yksityiskohdista siihen vähiten kuviteltuun. Arvostelijaa oli nimittäin jäänyt askarruttamaan eniten se, millä lehtitalon asiakaspalvelussa työskentelevä nainen (Kirsikka) kustantaa “ylenpalttisen” elämänsä. (Tässä tapauksessa ylenpalttisuudeksi luetaan kynttilät, kotona järjestettävät kekkerit ja kuohuviini.) Toimittaja päättää kirjoituksensa sanoihin: “Ehkäpä pääkaupungissa sellaisella työllä voi kustantaa suureellisen elintason.” Ensiksi olin hämmentynyt. Sitten ärtynyt. Lopulta minua nauratti. Ei liene minun asiani ottaa itseeni, jos kynttilät ja kuohuviini tuntuvat lukijasta “suureelliselta elintasolta”. Minun kokemukseni mukaan kun pääkaupunkiseudulla normaalipalkkaisella ihmisellä on varaa kynttilöihin ja alkoholiin aivan kuten kuuluisan kehäkolmosen ulkopuolella normaalipalkkaiset ihmiset asuvat omakotitaloissa ja ajelevat henkilöautoilla. Kuvitelkaamme sitä, minä ja muut kaltaiseni, kerrostalokaksioissamme!