Katsoin Diiliä eli sitä tositeeveeohjelmaa, jossa muuan suomalainen yritys mainostaa itseään ja etsii samalla työntekijää riveihinsä. Mainostaminen ainakin on kiistatonta, rekrytoinnista en ole niin varma, sillä mikään ei valehtele yhtä sujuvasti kuin todeksi väitetty tv-ohjelma. Siinä sivussa joukko nuoria ihmisiä esittelee osaamistaan myynnin ja markkinoinnin saralla. Osaamista varmasti löytyy, mutta ihmettelen silti, kuinka vähän tulevia esimiehiä kannustetaan ostamaan palveluja todellisilta osaajilta. Miksi tehdä itse huonosti, jos joku osaa tehdä saman hyvin? Ymmärrän toki, että katsojien kannalta on sitä mielenkiintoisempaa mitä kiusallisempiin ja stressaavampiin tilanteisiin kandidaatit ajetaan, eikä kaikkea ole tarkoitus ottaa kirjaimellisesti. Katsojajoustavuuteni alkoi kuitenkin olla koetuksella siinä vaiheessa, kun muutama tulevista pomokandidaateista kertoi tärkeimmiksi motivaattoreikseen halun näyttää ja halun voittaa. Intouduin käymään television kanssa yksipuolista keskustelua, joka vilisi väitteitä ja kysymyksiä kuten ”Onko johtamisessa todella kyse pomon näyttämisenhalusta?” ja ”Miten määritellään voittaminen?” Sitä paittes, yksikään pomon paikkaa havittelevista ei kysynyt, millaisia ihmisiä he tulevat johtamaan. Ei ole pomoa ilman alaisia. Eikä ole voittajaa ilman voittoisaa tiimiä. Paitsi jos sattuu olemaan kirjailija. Eikä oikeastaan silloinkaan. Itse asiassa – ei edes silloin!
