Kirjoissani on paljon kissoja. Selvähän se. Elämässäni on ollut paljon kissoja. Kaikki toinen toistaan ihastuttavampia. (Mikään ei ole niin sulokas kuin juonia punova kissa.)
Kissat haluavat olla keskipisteitä.
Kun syöt, ne menevät ja ripuloivat hiekka-astiaansa ja riehuvat sitten neuroottisesti liioitelluissa peittelypuuhissaan siihen saakka, että on varmaa, että ruokarauhan rahtunenkin on mennyt.
Kun nukut, ne menevät hiekka-astialle, toteavat, ettei kakka siihen aikaan yöstä irtoa, ottavat vähän mittaa liukkaasta parketista ja palaavat hiekka-astialle, kun suoli toimii taas.
Ja kun istut saunassa puolipyörryksissä ihanasta lämmöstä, kylpyhuoneen oven takana viuhtoo vaativa tassu lastuja maalista: haluu sisään, haluu sisään! Mutta kun nouset ähkäisten lauteilta, raahaudut kylppärin puolelle ja avaat oven, kissa on jo ehtinyt hiekka-astialleen.
Ajattelin sattuneesta syystä kissoja (omani oli sohvan kimpussa), kun päähäni pälkähti hullunkurinen ajatus. Olen tästä aika vakuuttunut. Kunnon kertomuksessa on jotain samaa kuin kissassa ja sen tavassa herätellä omistajia huomaamaan, että hei miau tässä ollaan. Kirjassa tämä toimii näin: Juuri kun lukija on tyytyväisenä tuudittautunut johonkin olotilaan, olipa se mikä tahansa, kirjailija kipaisee paska-astialle, herättää lukijan ja saa tämän jytistämään kanssaan peräkanaa pitkin parkettia, jonka upouusi lakka saa lähtemättömiä naarmuja. – Cat Power, taito pitää lukija varpaillaan.
Hm…