Ystäväni, joka väittää olevansa fanini (uskon tämän kernaasti, sillä täytyyhän jokaisella ihmisellä edes yksi fani olla), sanoi minulle edellisen nettitekstini luettuaan, että minun täytyisi ryhtyä jonkin lehden kolumnistiksi. (Siis oikein ryhtyä!) Hänen mielestään juttuni oli hauska, koska en yrittänyt sen avulla osoittaa olevani fiksu. Päätin ottaa tämän kohteliaisuutena. Sitten jäin miettimään kolumnin olemusta. Kyllä, kyllä, säännöllinen esiintyminen mediassa saattaa aiheuttaa painetta fiksuusvaikutelmaan panostamiseen. Mutta kaikista rankinta on, jos kirjoittaja ei voi piiloutua kolumninsa sisällön taakse. Silloin hän joutuu pistämään likoon itsensä ja koko elämänsä. Tämä ajatus mielessäni vastasin ystävälleni: ”Selvä se. Ryhdyn kolumnistiksi. Suuri yleisö haluaa ehdottomasti kuulla minun aikamuoto-ongelmistani. Ja kun oikein villiinnyn, paljastan intohimoisen suhteeni puolipisteeseen.” Vaikutin ehkä ylimieliseltä. En voi kuitenkaan moittia kolumnisteja. Samalla asiallahan tässä ollaan; jakamassa pieniä mitättömiä paloja omasta minuudesta. Samalla mietin, voiko vähäkin olla liikaa.