Istuin tässä taannoin kustantamoni neuvotteluhuoneessa. Edessäni oli kahvikupin ja jättimäisen croissantin lisäksi kustantajan markkinointi-ihmiset; ne jotka tietävät miten pienistä asioista kirjan myynti on kiinni. Sattumalla on siinä suurempi rooli kuin tahtotilalla. Kerroin heille rehellisesti, että toivon kirjoilleni laajaa saatavuutta. Se on nimittäin totta, muutenhan kirjoittelisin pöytälaatikkooni. Viihdytän itseäni kirjoittamalla, myönnän, mutta ennen kaikkea kirjoitan niille, jotka lukevat. Tulin ulos pöytälaatikosta, kun minulle suotiin siihen tilaisuus. Nyt kun olen ulkona, en suostu enää takaisin sisään. Ei enää laatikoita, ei minkäänlaisia. Silti laatikointi ajaa minua takaa: aloitin kirjailijanurani “ajankohtaisella sinkkuromaanilla”, jatkoin sitä “ironisella aikalaiskuvauksella”, kaarsin “monitasoisen ihmissuhderomaanin” kautta “dekkariin”. Juoksen kuin hullu laatikoita pakoon. Ne louskuttavat leukojaan ihan tuossa kannoilla, ja se tässä hommassa niin hauskaa onkin. On vauhtia, jännitystä ja yllättäviä käänteitä. Laatikossa tuskin olisi yhtä mukavaa. Ja kuitenkin, koko hommassa ei olisi mitään mieltä ilman niitä, jotka lukevat laatikoinnista riippumatta tai siitä huolimatta. Kun oikein vilpittömäksi heittäydyn, minun on myönnettävä: minä kirjoitan siksi, etten osaa laulaa.
