Kirjoitin Paflagonian perillisiä noin neljä vuotta, vuodesta 2008 vuoteen 2012. Viimeiset neljä vuotta valmis käsikirjoitus vain odotteli (erinäisistä syistä) julkaisemistaan ennen kuin alkukesästä 2016 päätyi lukevien ihmisten ulottuville.
Pääasiallisesti kirjan jumittaminen lähti omasta elämäntilanteestani; päivätyön ja muiden aktiviteettien takia vapaata aikaa on rajallisesti, minkä vuoksi projekti seisoi ja seisoi. Tietoisuus siitä, että minulla oli käsissäni julkaisua vaille valmis käsikirjoitus, esti minua ryhtymästä myöskään muihin kirjallisiin hankkeisiin. Eipä siis ihme, että Virve Sammalkorven huhuttiin jo siirtyneen paremmille kirjoitusmaille.
Tarjosin teosta ensiksi yhden kustantamon lasten- ja nuortenosastolle, jossa ideasta ja tekstistä pidettiin, mutta jossa pidettiin ongelmallisena markkinoitavana haasteelliselle nuorten lukijoiden kohderyhmälle. Täysin perusteltua minustakin. Muutoin uskon, että pelottavista ja surullisista käänteistään huolimatta teos sopii myös nuorille lukijoille, varsinkin jos he ovat tottuneita lukijoita. Tarina tarjoaa monella tasolla erilaisia arvoituksia, joiden oivaltaminen ei katso lukijan ikää.
Sitten vierähti taas pitkä tovi ennen kuin tarjosin käsikirjoitusta toiselle kustantamolle ottamatta tällä kertaa kantaa, kenelle ja missä kirjallisuuslajissa teosta markkinoitaisiin. Kustantamossa ideasta ja kauniista tekstistä pidettiin, mutta muutosehdotuksiksi tarjottiin tarinan innoittajina toimineiden valokuvien pois jättämistä tai rajaamista vain muutamaan. Muistan viittauksia painatuksellisiin, kustannuksellisiin ja konventionaalisiin haasteisiin, niitä tässä muistikuvien hämäryyden takia tarkentamatta. Myös käsikirjoitukseni keskeinen rakenne, päiväkirjamainen sirpalemaisuus, ehdotettiin muutettavaksi perinteiseen romaanimuotoon. Kirjan kertojaakin ehdotettiin vaihdettavaksi. Kiitin ehdotuksista ja poistuin. Tiesin, etten voisi suostua niistä mihinkään. Pekka Nikruksen alkuperäiset valokuvat olivat minulle pyhiä. Toiseksi Iax puhui kauttani, ei Anna. Iaxin tarina on sirpalemainen, ja sille minun oli oltava uskollinen. Kaikki tarinan lukeneet ymmärtänevät tämän.
Myönnän, että hoidin kirjaprojektiani hävyttömän huonosti. Jälkimmäisen kustantamon tapauksessa minun olisi pitänyt haastaa ehdotukset, osoittaa alkuperäiset ratkaisut toimiviksi, tarjota uutta tapaamista ja neuvotella kuvien ja tekstien rahoitusmalleista. En suoraan sanottuna jaksanut. Enkä osannut. Enkä ehtinyt. Enkä…
Vuonna 2012 päätin sitten jättää käsikirjoitukseni odottamaan hetkeä, jolloin kustantaisin sen itse tai jokin muu ihme tapahtuisi. Kunnes aikaa oli taas kulunut tarpeeksi. Syyskuun 23. päivä vuonna 2014 olen kirjoittanut Facebook-sivulleni näin: ”Kaksi vuotta pöytälaatikossa on riittävän pitkä aika käsikirjoituksen maustumiseen, totesin tänään. Aika tehdä jotakin.” Lähetin saman tien sähköpostin ensimmäisten romaanieni kustantajalle, Karistolle. Ja unohdin koko asian, niin käsittämätöntä kuin se onkin.
Helmikuussa 2015 sain yhtäkkiä postia. Karisto haluaisi kustantaa teoksen, joka tuossa vaiheessa kulki työnimellä Varjojen lapset. Kustannustoimittaja piti tarinasta, tekstistä, sanomasta, rakenteesta, ja mikä parasta – kaikki valokuvat haluttiin ottaa mukaan lopulliseen painokseen.
Kirjan ilmestyessä kesällä 2016 oli kulunut kahdeksan pitkää vuotta siitä, kun istahdin kirjoittamaan Iaxin ensimmäiset sanat: ”Toivon näkeväni jotain, mitä kukaan ei ole vielä nähnyt ja tallettavani kertomukseni siitä tulevia sukupolvia varten. Silloin voin kuolla onnellisena.”
Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen enemmän kuin iloinen ja kiitollinen siitä, että Paflagonian perilliset päätyi Savonia-raadin ymmärtäviin käsiin. Raati luki tänä vuonna kaikkiaan 56 teosta, joiden joukosta se valitsi kuusi ehdokasta. Kuopion kaupungin kirjallisuuspalkinto myönnetään savolaisen kirjailijan kirjoittamalle korkeatasoiselle kaunokirjalliselle teokselle. Paflagonian perillisten ehdokkuutta perustellaan näin:
”Paflagonian perilliset on 1800-luvun Luoteis-Venäjälle sijoittuva matkustuspäiväkirja, jossa akateeminen tutkimusmatka muuttuukin raa’aksi ihmisjahdiksi. Sammalkorven teksti johdattaa runonomaisesti lukijan pohtimaan erilaisuutta ja suvaitsevaisuutta. Kirja limittää toden ja tarun kauniilla tavalla, tätä tukee myös Pekka Nikruksen taidevalokuvat.”
Koska ehdokkaaksi kelpuutetaan vain savolaiseksi laskettavan kirjailijan teos, minultakin on kysytty kytköksiäni Savoon. Myönnettäköön, että paljon on vettä virrannut Kallavedessä sen jälkeen, kun Savosta lähdin. Asuin kuitenkin Savossa taaperoikäisestä aikuiseksi asti ja kävin kouluni savolaisissa kyläkouluissa Maaningalla ja Pielavedellä, samoin kuin sisareni. Hiihtäjänlihaksilla on helppo ponnistaa uusiin haasteisiin.
Vuonna 2001 olen kirjoittanut verkkopäiväkirjaani siitä, miten viihdytimme pitkillä koulumatkoilla itseämme tarinoilla. Karistokin mainitaan, joten ympyrä on siltäkin osin sulkeutunut:
Pirullisen pitkä koulumatka, 2001 >
Lue myös valokuvaaja Pekka Nikruksen muistelmat:
Paflagonian perilliset on ostettavissa Adlibris-verkkokaupasta >
Tutustu kaikkiin Savonia 2017 -ehdokkaisiin >
ÄÄNESTÄ & VAIKUTA! Lukijoiden suosikista valikoituu Varjo-Savonia >