Kun olimme lapsia, siskoni ja minä, kuljimme joka arkipäivä kahden ja puolen kilometrin matkan kouluun ja takaisin. Samat metsät, samat pellot ja sama hiekkatie jokaikinen päivä. Ja me kaksi sillä tiellä. Se oli aika pitkästyttävää. Ei ollut vastaantulijoita, ei kauppojen näyteikkunoita, ei mitään uutta yllättävää, päivittäin muuttuvaa. Mutta mitkä jutut meillä oli! Kehittelimme tarinoita, jotka jatkuivat päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen, ja matka taittui rattoisasti. Tuskin huomasimme, että vettä satoi ja pakkanen puri paukamia poskiin.

Sinkkuleikin syntyyn on siis vaikuttanut moni asia. Se, että perheessämme on aina puhuttu palturia. Se, että luin lapsena Pienen runotytön. Se, että lähdin opiskelemaan suomen kieltä (vaikka kaikkihan sitä osaavat). Se, että ihmiset Karistolla uskoivat minuun. Mutta ennen kaikkea se, että lapsuuteni koulumatkat olivat niin pirun pitkät.

Virve Sammalkorpi esikoisromaaninsa synnystä
maaliskuu 2001