Parhaimmillaan kirjoittaminen on leikkimistä. Se on hauskaa ja siihen on helppo eläytyä. Siksi sitä jaksaa tehdä illalla sen jälkeen, kun palkkatyö on hoidettu, kaverit on tavattu, iltapala syöty ja kotityöt tehty.
Minulle on onneksi suotu kyky vajota omiin ajatuksiin niin, ettei mielenrauhaani järkytä sen enempää tv-ohjelmat kuin pölisevät perheenjäsenetkään. Harjoituksen tulosta. 18-vuoden koulutus normaalisissa viisihenkisessä perheessä tekee kenestä tahansa kirjailijan. Joten nyt kun minulle on nyt suotu etuoikeus kahden hengen perheeseen, jossa toinenkin osapuoli istuu illat pitkät koneen ääressä, kirjoitusympäristö on ihanteellinen.
Sen sijaan päässäni on tungosta. Liikaa kilpailevia tarinoita ja hahmoja, jotka huutavat päästä esille. Kuulosta kliseeltä, vai mitä. Huomaan kuitenkin pyöritteleväni päässä yhtä ja samaa peruskuviota, joka toistuu tarinasta toiseen. Samalla lailla eri tarinoiden yksityiskohdat ovat löytämässä paikkansa. Ensimmäisen tarinaversion pullataikinakin, josta kerroin ”Ihmeellisessä masiinassa”, tuli taas vastaan. Ja se keittiö kaikkine kelloineen. Henri sen sijaan on kadonnut, mutta luulen tutustuneeni hänen kaksoisveljeensä Vilhoon. Tänä iltana, kun palkkatyö on hoidettu, iltapala syöty ja kotityöt tehty, ajattelin ottaa asiasta selvää.
