Pian koittaa taas aika, kun minulta kysellään, kuka on sen ja sen romaanihahmoni esikuva. “Olenko se minä vai onko se hän?” he kyselevät. Ja minä vastaan kärsivällisesti: “Kukaan ei ole kukaan. Kaikki on vain silkkaa mielikuvitusta.” Toiset heistä näyttävät huojentuneilta, toiset pettyneiltä. Eräs tuttu rouva ilahtui silminnähden, kun sanoin laittavani hänet kirjaani murhaajaksi. Jotkut toivovat pääsevänsä romaanisankareiksi, toiset taas päätyvät sellaisiksi tahtomattaan. Tuntuvatko nimet Päivi Huotari-Heikkinen, Klaus Kekkonen, Rauni Kvick tai Jani Rantanen tutuilta? Voisin väittää, ettei heille ole vastinetta todellisuudessa, mutta luultavasti valehtelisin.
Sanotaan, että kirjailijat imevät viinaa kuin sienet, mutta tosiasiassa he imuroivat paljon muutakin: he kulkevat uteliaina joukossanne ja pistävät merkille suonikkaat kädenselät, hauskan tavan kuoria appelsiinin, mukavasti sointuvan nimen, huomiotaherättävän puhetavan – ja käyttävät tätä kaikkea materiaalina kirjoissaan. He jopa väittävät keksineensä kaiken itse, ihan omasta päästään. Siat! Antakaa heille kuitenkin anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät. Toisinaan mietin, ovatko kaikki kirjailijat eräänlaisia helenkellereitä. (Voisin avata ajatusta tarkemmin, mutta en nyt jaksa. Ymmärtänet kuitenkin.) Jos näin on, en voi mitenkään olla vastuussa siitä, keitä kaikkia kirjassani seikkailee. Tulevaisuudessa, kun minulta kysytään ”olenko se minä vai onko se hän”, minun on rehellisyyden nimissä vastattava: ”Se saatat hyvinkin olla sinä. Tai minä itse. Kuka tietää.”