Naurettavaa. Viimeistelen syksyllä 2003 ilmestyvää kirjaani Metsän keskellä maja ja pelkään niin pirusti. Asunnosta kuuluu kummallisia ääniä. Napsuu, paukkuu, nitisee, rapisee, hurisee, kitisee. Onneksi suomen kieli on rikas. En pystyisi muuten kuvailemaan tätä pienten äänten kakofoniaa, joka häiritsee mielenrauhaani. Hetki sitten (onko siitä tosiaan jo kaksi tuntia?), olin varma, että joku seisoi selkäni takana. Tunsin lämpimän tuulahduksen niskassani ja kun vilkaisin sivulleni, seinällä häilähti varjo.
Kello on puoli kaksi aamuyöllä. Se ja yksinolo selittävät tietenkin kummitukset. Patterit ovat vähissä ja otsalohkon kontrolli heikkenee. Voisi luulla, että tässä tilassa luovuus olisi huipussaan. Ei se ole. Tunnen itseni luuseriksi. Miten ikinä kuvittelin, että kirjani olisi likipitäen valmis? Se ei tule valmistumaan seuraavaan kymmeneen vuoteen. En ole mielikuvitukseton mitättömyys, ikävä kyllä, vaan pateettinen liioittelija. Olen täysi nolla ja se joka kehtaa sanoa pitävänsä siitä, mitä työkseni teen, ei kyllä tiedä mitä puhuu. Kustannustoimittajani esimerkiksi. Miten ihmeessä se kehtaa kehua käsikirjoitukseni loppuosaa. Loppuosa on syvältä.
Joka puolella nitisee ja natisee, ritisee ja ratisee. Minua hikoiluttaa. Tiedän, että olisi viisainta painua pehkuihin ja lukea ennen nukahtamista naistenlehtiä. Mikään ei karkota aaveiden pelkoa yhtä tehokkaasti kuin huulikiiltojen hintavertailu. Pörrään kuitenkin mieluummin hetken netissä. Ja mitä löydän: Maija Vilkkumaan New Yorkin –päiväkirjan! Hän kirjoittaa: Aina välillä tajuan selvasti, että jokainen melodia ja säe jonka teen on täyttä paskaa eikä siitä muuksi muutu koska olen lahjaton ja ääliö, mutta se nyt kuuluu tähän prosessiin aina.
Ihanaa. En ole ainoa (lahjaton). Se helpottaa osittain. Mutta mistä pirusta nuo äänet ovat peräisin? En enää ikinä kirjoita yhtään pelottavaa tarinaa. Omistan loppuelämäni veijaritarinoille.