Yksin työskennellessä tilanne on toinen. On tietenkin kamalaa tulla haukutuksi, mutta melkein yhtä kamalaa (vai jopa kamalampaa?) on tulla kehutuksi – yksin. Tunnen fobiaa valokeilaa kohtaan. (Älkää, hyvät ihmiset, suunnatko sitä lamppua tänne!) Siitä syystä olen myös välttänyt päästämästä suustani mitään niin typerää kuin että olisin muka kirjoittanut hyvän kirjan. Muut määritelköön, mikä on hyvää, mikä huonoa. Mutta nyt teen poikkeuksen (menköön vaikka potemani märkivän silmätulehduksen piikkiin) ja kerron rehellisesti rakastavani juuri ilmestynyttä romaaniani Kahvila Dominokujalla. Siliteltyäni sen karhean kaunista kantta luin sen uudestaan alusta loppuun ja ajattelin: Kertomukseni on juuri niin ihana ja tunteellinen kuin halusinkin. Sen henkilöhahmot ovat koskettavia eikä niille soisi mitään pahaa. (Kaikki rakastavat Väinöä. Kaikesta huolimatta.) Ja silti, koko kertomuksen ytimenä oleva suru sykkii läpi kirjan. Juuri niin kuin tarkoitin. Olen onnellinen, että sain kirjoittaa tämän tarinan.

(Saisinko sitä valokiilaa tähän kirjaan? Kiitos. Itse astun vähän tuonne taaemmaksi.)

Katilla on puolen vuoden ikäinen poikavauva. Hän on juuri muuttanut miehensä Henkan kanssa uudelle asuinalueelle keskelle peltoja. Kun Henkka joutuu lähtemään isänsä sairasvuoteen ääreen, Kati jää yksin lapsen kanssa. Yksinäisyys ja työtaakka ovat raskaita, mutta onneksi on olemassa Väinö. Miehen elämä on ihailtavan helppoa, ylellistä ja ennen kaikkea jännittävää. Väinön kanssa Kati pääsee paikkoihin, joista hän voisi muuten vain haaveilla. Väinö myös tutustuttaa hänet iloiseen seurueeseen, pianistiin nimeltä Toivo ja nuoriin naisiin, Lillaniin ja Selmaan. He tuovat Katin elämään hänen kipeästi kaipaamiansa sosiaalisia suhteita, elämäniloa ja yllätyksellisyyttä. Heidän kanssaan aika menettää merkityksensä.

Energistä syksyä!

Jokainen kävi vuorollaan kiinnittämässä hengentuotoksensa oveen ja sai ansaitsemansa kehut. Olimmehan ilmielävä lahjakkaiden runoilijoiden seura! Sanoja sai valita harkiten, niitä oli lupa vaihtaa toisten kanssa, mutta haasteellisinta oli, kun olemassa olevista sanoista kahmaisi kourallisen ja joutui tyytymään siihen, mitä käteen jäi. Ja silti lopputulokset olivat tätä luokkaa:

Onni tulee vaahtopäin.
Jälkeen sen
hauska tuoksu.

Raati oli yksimielinen: ilmiselvää tommytabermannilaisuutta havaittavissa!

Miehen joululahjasta tulee olemaan iloa koko vuodeksi. Jääkaapin oveen jätettiin lahjan saajan runoista ehkä jääkaappikelpoisin paikalleen. Se näkyy näin:

Mahtava maito.
Pehmeä puuro.
Miksi äiti?

Leena Lehtolaisen perheessä kaikki saavat kirjalahjoja. Hän lukee itsekseen jouluevankeliumin joka joulu. Lehtolaisilla saa aamukahvipöydässä lukea, mutta ruokapöydässä kaikkien ollessa koolla kirjat laitetaan odottamaan. – Yksin syödessä saa tietysti lukea, Leena naurahtaa. Hän on toivonut pukilta suosikkinsa Pirjo Hassisen Kuninkaanpuistoa. Toivottavasti hän myös saa sen, koska voi tulla aika muuten pitkäksi. Leena ei jouluna kirjoita, vaan keskittyy lukemiseen ja joulutunnelmaan – olemiseen.

Paula Havaste toimii tiedepuisto Heurekan ohjelmapäällikkönä, mutta siinä sivussa on kirjoittanut jo kaksi romaania. Hänen mielestään kirja on paras ja tärkein lahja. – Kirja antaa mahdollisuuden mielikuvituksen ja leikin elämykseen, matkaan kohti tuntemattomia maita turvallisesti omalla sohvalla loikoillen. Itselleni mieluisin kirjalahja olisi lapsieni kirjoittama tarina tai runo, Paula sanoo. Lapsilleen hän antaa lahjaksi sellaisia kirjoja kuin itsekin haluaisi uppoutua kuten paksut fantasiakirjat. – Lapsuuteni jouluista muistan ne ihanat hetket, jolloin ulkona paukkui kova pakkanen ja sai käpertyä sohvannurkkaan lukemaan. Nykyään en ehdi lukea niin paljon kuin ennen, koska kolmas romaanini on hyvässä vaiheessa. Kirjoittamisesta en pidä lomaa, koska kirjoittaminen on nimenomaan lomaa minulle, mieluisin harrastukseni, hän toteaa. Havasteen ruokapöytä on varattu yhdessäololle ja kuulumisten vaihdolle. – Toki viikonlopun kiireettöminä aamuina meilläkin saa lukea!

Aina jouluksi kotiin, voisi olla Anja Snellmanin motto. Kakkoskodissaan Kreetalla Anja viihtyy mainiosti, mutta joulun hän viettää aina Suomessa. Joulupöydässä heillä luetaan Raamatun vanhaa käännöstä. – Minun joululahjani löytyisi divarista, Anja vinkkaa joulupukille, Selma Lagerlöfin tuotantoa. Usein jouluna luen paljon elämäkertoja, ne sopivat jotenkin joulun tunnelmaan. Yritän olla kirjoittamatta jouluna, joskus siinä onnistunkin. Meillä ei lueta ruokapöydässä, jos on juhlat tai ystäviä syömässä. Muuten luetaan syödessäkin, nyökyttelee Anja.

Virve Sammalkorven lahjat on paketoitava kunnolla! Hän näet hypistelee innolla lahjapakettejaan. – Lukemisen nautinto alkaa pakettien hypistelystä ja sisällön arvailusta.. Jouluun kuuluu usein nuoremman sisareni kirjoittamat joulutarinat. Ne ovat kirjoitettu käsin, kääritty rullalle ja solmittu nauhalla kiinni, Virve kertoo. – Yritän aina hankkia lahjaksi miehelleni tai itselleni jotain takuuvarmaa, hyvää luettavaa. En pidä tietoisesti lomaa kirjoittamisesta, mutta inspiraation iskiessä on mukavaa istahtaa kirjoittamaan jouluntuoksuisessa ja siistissä kodissa. Virve on hakenut joulutunnelmaa välillä Euroopasta. – Esimerkiksi Amsterdam on hyvin viehättävä joulunodotukseen virittävä kaupunki, kukka-asetelmineen ja kadulla myytävine kuusineen. Silti joulu on vietettävä Suomessa, Virve tuumii. – Kauan olin lujasti sitä mieltä, että ainoa oikea joulunviettopaikka on lapsuuteni lumisissa maisemissa Maaningalla, mutta nyt olen jo tottunut Etelä-Suomen vaihtelevaan säähän eikä joulutunnelmaani pilaa edes vesisade. Kysymykseen saako ruokapöydässä lukea, Virve heittää vastakysymyksen. – Entä saako kadulla kulkiessa lukea, hän nauraa. Sitäkin on tehty, vaikka se on vaarallista ja hankalaa. Kyllä meidän pöydässämme saa lukea, mutta toisaalta kotona vietettävää vapaa-aikaa on niin vähän, että ruokaillessa jutellaan.

Minna Valkealahti

Koko juttu löytyy alkuperäisestä osoitteesta: www.perhekerho.net