Kirjailija Virve Sammalkorpi » Kolumnit

Ilon kautta

Virve — Mon, 14 May 2007 18:41:18 +0000

Olen joutunut tilanteeseen, jota en osannut edes pelätä. Kustannustoimittajani päätyi lähestulkoon kaikkien yllätykseksi eläkkeelle. Asiaa voisi tarkastella tietenkin myös kustannustoimittajani vinkkelistä, mutta koska ei ole minun asiani kirjoittaa toisten asioista, keskityn omaan tilanteeseeni. Mietin, kenelle kertoisin ideoistani, kenellä testaisin motiivini ja keneltä kuulisin kipakan käskyn jatkaa. Tarvitsisin jonkun, joka jaksaisi minua niin epätoivon kuin itserakkaudenkin hetkinä. Kuulostaa siltä kuin minulta olisi kuollut äiti. Orpo on olokin. Sen lisäksi minulta puuttuu valmentaja, yhteyshenkilö ja työkaveri. Ei ole nimittäin aivan sama, kenelle ajatuksiaan avaa. Ja vaikka avaisikin, kaikki eivät ymmärrä sittenkään. Päivätyössäni mainostoimistomaailmassa olen löytänyt monta samalla tarkkuusasteella ajattelevaa ja huomannut, että mitä helpompaa, sitä helpompaa. Siis kaikki. Joidenkin kanssa ei osaa sanoa edes päivää oikein. Ja jos näin on, selittäminen vain pahentaa tilannetta, sillä eipä aikaakaan, kun komiikan kukkasesta on irronnut piikki jonkun lihaan, omaansa vaikka. Tätä taustaa vasten en ole oikein uskaltanut edes lähteä kyselemään uutta yhteistyökumppania kirjoittamiselleni. Tarinan synnytyksen herkässä alkuvaiheessa kun ei soisi kuulevansa yhtään poikkipuolista sanaa, pelkkiä kannustuksia vain. Kätilöäkö siis kaipaan? Ei olisi pahitteeksi, jos joku pyyhkisi otsaa märällä rätillä ja tarjoilisi sokerilientä pillin kautta. Tuntuuko liikaa pyydetyltä? Jos yhtään lohduttaa, koskee se kuitenkin, molempiin päihin. Enkä tiedä, onko terveellistä tai edes kovin turvallista synnyttää uusia maailmoja ilman asiansa osaavaa ammattilaista. Kirjailijana olen kuitenkin liikkeellä lähinnä vaiston varassa. Tarinan tuloa ei estä mikään, sen kapaloiminen kauppatavaraksi onkin ihan toinen juttu.

Kahvila Dominokujalla on ilmestynyt

Virve — Thu, 05 Oct 2006 18:47:48 +0000

Päivätyössäni mainostoimistossa olen aina yksi monesta. Teemme ryhmätyötä, joten lopputulos on juuri niin hyvä kuin olemme yhdessä onnistuneet. Osana tiimiä kritiikit ja kehut ovat yhtä helppoja ottaa vastaan. Jollei muita, niin ainakin joku uskollisista AD-pareista seisoo rinnallani. (Hyvä me!)

Yksin työskennellessä tilanne on toinen. On tietenkin kamalaa tulla haukutuksi, mutta melkein yhtä kamalaa (vai jopa kamalampaa?) on tulla kehutuksi – yksin. Tunnen fobiaa valokeilaa kohtaan. (Älkää, hyvät ihmiset, suunnatko sitä lamppua tänne!) Siitä syystä olen myös välttänyt päästämästä suustani mitään niin typerää kuin että olisin muka kirjoittanut hyvän kirjan. Muut määritelköön, mikä on hyvää, mikä huonoa. Mutta nyt teen poikkeuksen (menköön vaikka potemani märkivän silmätulehduksen piikkiin) ja kerron rehellisesti rakastavani juuri ilmestynyttä romaaniani Kahvila Dominokujalla. Siliteltyäni sen karhean kaunista kantta luin sen uudestaan alusta loppuun ja ajattelin: Kertomukseni on juuri niin ihana ja tunteellinen kuin halusinkin. Sen henkilöhahmot ovat koskettavia eikä niille soisi mitään pahaa. (Kaikki rakastavat Väinöä. Kaikesta huolimatta.) Ja silti, koko kertomuksen ytimenä oleva suru sykkii läpi kirjan. Juuri niin kuin tarkoitin. Olen onnellinen, että sain kirjoittaa tämän tarinan.

(Saisinko sitä valokiilaa tähän kirjaan? Kiitos. Itse astun vähän tuonne taaemmaksi.)

Totta ja tarua

Virve — Wed, 24 Aug 2005 19:05:09 +0000

Mummuni veli haavoittui vuonna 1941, sodan aikaan, Sallassa. Hän, vain 25-vuotias, naimaton metsätyöntekijä, kuoli matkalla sidontapaikalle. Olin kuullut tarinan hänen kohtalostaan monta kertaa, mutta kun viralliset faktat asiasta ilmestyivät tietokoneelleni, tämä ammoin kuollut sukulainen heräsi eloon. Puolustusvoimien tietokantaansa viemät tiedot olivat niin vähäisiä, niin mielikuvituksettomia, että ne ravistelivat totuudellaan rajummin kuin tarkemmat, tarinallisemmat yksityiskohdat, jotka olin kuullut suvultani. Suomen armeijan kirjaamat kuivat faktat muuttuivat päässäni kuviksi. Laskin, minkä ikäinen äitini eno oli ollut kuollessaan. Mietin, millainen oli työ, jonka hän oli merkinnyt ammatikseen. Pohdin pohjoissuomalaista säätä heinäkuussa, hänen kuolinkuukautenaan. Ajattelin, kuka tai ketkä häntä olivat lähteneet kuljettamaan hoidettavaksi. Näiden pohdintojen myötä tästä nuoresta miehestä ja minusta tuli yhtäkkiä oikeasti sukulaisia. Eikä hän ole ainoa sukulainen, jonka olen viime aikoina saanut. Olen nimittäin alkanut koota tietoja suvustani. En kutsu itseäni sukututkijaksi, koska en ole perehtynyt harrastuksen teoreettiseen puoleen. En myöskään seuraa yhtä sukuhaaraa, vaan kahmin tietoja esi-isistäni afro-kampaakin leveämmällä haravalla. Minua kiinnostavat eliniät, asuinpaikat, ammatit, puolisot, lapset, kuolleet ja elävät. Ja mitä laajemmaksi sukupuuni leviää, sitä enemmän ihmettelen niitä, joille suvun nimen kantaminen on kunnia-asia. Minä en ainakaan osaisi valita, minkä niistä takanani olevista monista nimistä valitsisin edustamaan identiteettiäni, sitä mitä olen. Minä olen osa niitä kaikkia. Olen ne kaikki.

Itse itseäni johtaen

Virve — Tue, 05 Apr 2005 19:06:18 +0000

Katsoin Diiliä eli sitä tositeeveeohjelmaa, jossa muuan suomalainen yritys mainostaa itseään ja etsii samalla työntekijää riveihinsä. Mainostaminen ainakin on kiistatonta, rekrytoinnista en ole niin varma, sillä mikään ei valehtele yhtä sujuvasti kuin todeksi väitetty tv-ohjelma. Siinä sivussa joukko nuoria ihmisiä esittelee osaamistaan myynnin ja markkinoinnin saralla. Osaamista varmasti löytyy, mutta ihmettelen silti, kuinka vähän tulevia esimiehiä kannustetaan ostamaan palveluja todellisilta osaajilta. Miksi tehdä itse huonosti, jos joku osaa tehdä saman hyvin? Ymmärrän toki, että katsojien kannalta on sitä mielenkiintoisempaa mitä kiusallisempiin ja stressaavampiin tilanteisiin kandidaatit ajetaan, eikä kaikkea ole tarkoitus ottaa kirjaimellisesti. Katsojajoustavuuteni alkoi kuitenkin olla koetuksella siinä vaiheessa, kun muutama tulevista pomokandidaateista kertoi tärkeimmiksi motivaattoreikseen halun näyttää ja halun voittaa. Intouduin käymään television kanssa yksipuolista keskustelua, joka vilisi väitteitä ja kysymyksiä kuten ”Onko johtamisessa todella kyse pomon näyttämisenhalusta?” ja ”Miten määritellään voittaminen?” Sitä paittes, yksikään pomon paikkaa havittelevista ei kysynyt, millaisia ihmisiä he tulevat johtamaan. Ei ole pomoa ilman alaisia. Eikä ole voittajaa ilman voittoisaa tiimiä. Paitsi jos sattuu olemaan kirjailija. Eikä oikeastaan silloinkaan. Itse asiassa – ei edes silloin!

Viimeinen sana

Virve — Wed, 12 Jan 2005 19:06:53 +0000

Kuvitellaan, että olet kirjailija ja vieläpä kaunokirjailija. Nyt sinun on syytä omaksua ensimmäinen ammattiisi liittyvä kirjoittamaton sääntö ja se kuuluu näin: älä kinaa kriitikon kanssa. Vaikka et pitäisi kriitikon sanaa pyhänä, muista että sen oikomisessa on silti riskinsä. Maine, tuo kaksipuoleinen kolikko, on tässä tapauksessa käypää valuuttaa. Kriitikon julkisella arvostelulla saatat saada mainetta (vaikket ehkä juuri sellaista kuin toivoisit), mutta yhtä hyvin voit menettää maineesi lopullisesti, monellakin tapaa. Sitä paitsi, lohduttaudut, ihan sama mitä kirjoittavat, kunhan kirjoittavat. Ja loppujen lopuksi – mitäpä sitä juupaseipästelemään henkilöistä, joita ei oikeasti ole olemassakaan, ja tapahtumista, joita ei ole tapahtunutkaan. Saatat jopa tulla siihen tulokseen, ettei ole syytä ryhtyä sylkemään tykkitulta jokaisen hyttysen takia. Mutta. Säännöthän on tehty rikottaviksi ja järjen ääni vaimennettavaksi. Kuvitellaan, että minä olen kirjailija. Paitsi, että minähän olen kirjailija! Unohtakaa. Menen siis suoraan asiaan: Olen ällistynyt. Olen nähnyt juuri arvostelun, jossa arvostelija on tarttunut kaikista teokseni (Yhtä matkaa) kuvitelluista yksityiskohdista siihen vähiten kuviteltuun. Arvostelijaa oli nimittäin jäänyt askarruttamaan eniten se, millä lehtitalon asiakaspalvelussa työskentelevä nainen (Kirsikka) kustantaa “ylenpalttisen” elämänsä. (Tässä tapauksessa ylenpalttisuudeksi luetaan kynttilät, kotona järjestettävät kekkerit ja kuohuviini.) Toimittaja päättää kirjoituksensa sanoihin: “Ehkäpä pääkaupungissa sellaisella työllä voi kustantaa suureellisen elintason.” Ensiksi olin hämmentynyt. Sitten ärtynyt. Lopulta minua nauratti. Ei liene minun asiani ottaa itseeni, jos kynttilät ja kuohuviini tuntuvat lukijasta “suureelliselta elintasolta”. Minun kokemukseni mukaan kun pääkaupunkiseudulla normaalipalkkaisella ihmisellä on varaa kynttilöihin ja alkoholiin aivan kuten kuuluisan kehäkolmosen ulkopuolella normaalipalkkaiset ihmiset asuvat omakotitaloissa ja ajelevat henkilöautoilla. Kuvitelkaamme sitä, minä ja muut kaltaiseni, kerrostalokaksioissamme!

Cool tabula rasa

Virve — Sat, 08 Jan 2005 19:07:30 +0000

Mies sai kadehdittavan joululahjan: paketillisen sanoja ja päätteitä runojen rustaamiseen. Koska sanojen takana on merkitysten ja assosiaatioiden lisäksi magneetti, runot voi luoda suoraan jääkaapin oveen. Vietimme siis joulupäivän ystävämme kanssa tattikeittoa hörppien ja runoja imeskellen.

Jokainen kävi vuorollaan kiinnittämässä hengentuotoksensa oveen ja sai ansaitsemansa kehut. Olimmehan ilmielävä lahjakkaiden runoilijoiden seura! Sanoja sai valita harkiten, niitä oli lupa vaihtaa toisten kanssa, mutta haasteellisinta oli, kun olemassa olevista sanoista kahmaisi kourallisen ja joutui tyytymään siihen, mitä käteen jäi. Ja silti lopputulokset olivat tätä luokkaa:

Onni tulee vaahtopäin.
Jälkeen sen
hauska tuoksu.

Raati oli yksimielinen: ilmiselvää tommytabermannilaisuutta havaittavissa!

Miehen joululahjasta tulee olemaan iloa koko vuodeksi. Jääkaapin oveen jätettiin lahjan saajan runoista ehkä jääkaappikelpoisin paikalleen. Se näkyy näin:

Mahtava maito.
Pehmeä puuro.
Miksi äiti?

Rauhaisaa Joulua naapurit ja kylänmiehet!

Virve — Thu, 23 Dec 2004 19:08:10 +0000

Rouva nousi kello seitsemän, kaivoi esiin Raimo Sirkiän joululevyn, napsautti jouluvalot päälle, laittoi pesukoneen ja astianpesukoneen pyörimään ja ryhtyi Sirkiän tahdissa vihellellen kuohimaan paikkoja kuntoon. Aivan kuin aamu olisi ollut pitkälläkin. Mutta on joulu ja kaikki sallittua. Anteeksi, naapurit, mutta ehkä tekin kaavitte jo kinkkuja(nne) suolasta.

Meillä ei ole juuri jouluperinteitä. Aina on nuotistossa uusi nuotti, joka pistää koko viisun uusiksi. Mutta sen verran on ikää karttunut, että jotain on jäänyt matkalta käteenkin. Ensinnäkin se Sirkiä. Toiseksi ruoka (jota ei saa olla liikaa eikä liian vähän, vaan sillai sopivasti, kiitos); tarjottimelle kuuluvat oliivit, valkosipuli ja lämpimät joulutortut vanhanajan vaniljajäätelön kera. Tietääkö kukaan muuten hyvää tattikeiton ohjetta? Sitä pitäisi saada joulupäivänä kylään tulevan ystävän ruokkimiseksi ja äidiltä viime jouluna saatujen kuivattujen herkkutattien ja mustatorvisienten loppuun käyttämiseksi. Jos vaikka saisimme uuden satsin kuivaa sientä sitten, kun sisko miehineen palaa kotimaisemista tänne myrskyn kinostamaan etelään.

Kuusta ei ole ollut. Sen on korvannut punaisista ja oransseista ruusuista koottu kimppu. Tänä vuonna taas ruusut ovat saaneet väistyä. Korkeassa maljakossa on tanakoita oksia, joissa on punaisia ja, mainittakoon vielä, myrkyttömiä marjoja. Niin, ja ne lahjat. Toisinaan paketteja on enemmän, toisinaan vähemmän. Mies kysyi, saako hän taulu-tv:n. Vastasin, että siellähän se on: joulupalloin koristellussa paperikassissa, ottaa silmän käteen ja katsoo. Pussukka nökötti mahdollisimman vähän taulu-tv:n mallisena eteisen tuolilla, johon olin sen nostanut. Mitä yllätyksiä sieltä vielä paljastuukaan!

Hyvä Humala!

Virve — Thu, 26 Aug 2004 19:11:10 +0000

Humala on iloinen asia. Ja se, että kaupasta (kyllä, minusta Alko on kauppa) saa kohtuuhintaan myös sitä väkevämpää osastoa, vaikkapa viskiä, on vain hyvä juttu. En siis näe mitään pahaa sen enempää alkoholiveron alentamisessa kuin humaltumisessakaan. Toinen asia tietenkin on, kuinka humalaan ihminen itsensä vetää ja mitä humalassa toikkaroidessaan tekee. Mutta eikös jokaisen oma asia ole pitää huolta omasta humaltumisestaan tai käyttäytymisestään ylipäätään? Ei kai sitä alkoholin hintaa säännöstelemällä tehdä. Tai ei ole järkeä tehdä. Tai ei ole järkeä tehdä numeroa. No, oli miten oli: Viimeksi Nuspirit Helsingin järjestämillä Flow-festareilla ajattelin, että olin tehnyt kaikkien aikojen virheen lähtiessäni liikkeelle vesilinjalla (tosin vaihtoehdot olivat sattuneesta syystä vähissä). Ensinnäkin ärsyynnyin kaikesta, muun muassa ruuhkasta ja tuuppimisesta. Toisekseen, en jaksanut yhtä pitkään kuin muut. Puoli kolme aamuyöllä en ollut iloisessa nousuhumalassa, vaan valmista kauraa punkan puolelle. Sitä paitsi kokis, vesi ja vichy pissattavat. Ei hyvä juttu tapahtumassa, jossa Marlene Shawn kaltaista karismaattista souldiivaa palvova yleisö sulkee tien vessoille. Kun pääsin kotiin, olin uupunut mutta päättäväinen. Ensi vuoden Flow-festareilla joisin jääkylmän lasillisen gin tonicia tai pyörittelisin kielelläni savuista viskiä samalla kun kuuntelisin uuden ajan jazz-kokoonpanoa. En pysty näkemään asiassa mitään pahaa.

Loma Roomassa

Virve — Wed, 31 Mar 2004 19:16:04 +0000

Lomamatkoillani on ollut paha tapa keskeyttää kiihkein luomiskauteni. Päällimmäisenä lentokenttämuistoissani ei ole tax free -löytöjen antama tyydytys, vapaudentunne eikä jännitys tulevasta, vaan tietoisuus tekemättömästä työstä. Mitä hauskempaa minulla kuuluisi olla, sitä lujemmin työmoraali puristaa otettaan sydämestäni. Miksi sitten lähden? Miksi en yksinkertaisesti tyydy pysymään kirjoituspöydän ja espressopannun välisellä alueella, jossa vaihtoehtoja on tasan kaksi? Vastaus on yksinkertainen: siksi, että ukki kynti nuoruudessaan maailman meriä ja hänen isänsä, isoisoisäni, kävi hakemassa vaimonsa, pisaranmallisia kultakorvakoruja käyttävän tummatukan, peräti Ruotsista saakka. Matkustaminen on meillä verissä. Samalla lailla kuin en voi jättää töitäni tekemättä, en pysty jättämään väliin mahdollisuutta lähteä. Vain lähteä.
Olen siis päättänyt yhdistää työn ja huvin – tai ehkä paremminkin kaksi pakkomiellettäni. Jokaiseen matkaani liittyy siis muisto työstä, jokaiseen työhöni muisto matkasta. Sinkkuleikkiä kirjoitin käsin rannalla, jossa ympärilläni taapersivat arvokkaina frakeissaan Etelä-Afrikan jackass-pingviinit. Paulan ja Klausin kohtauksia hahmottelin ruutuvihkolle pariisilaisessa puistossa, jossa nuorisosorkesteri soitti elokuvasävelmiä sinisiin klubitakkeihin pukeutuneena. Pinnan alla -romaanin se kohtaus, jossa Terhi keskustelee tulevaisuudensuunnitelmistaan isoäitinsä kanssa, syntyi Bequalla lähellä rastafarien reggae-kojua. Kirjan tapahtumia sijoitin kuitenkin Sansibarille, jossa sain elämäni pirullisimman vatsataudin. Metsän keskellä maja -romaanin käsikirjoituksen mieheni luki minulle parin trooppisen illan aikana, kun istuimme Bonairen-majapaikkamme terassilla (näkymät suoraan Karibianmerelle, sivumennen sanoen) ryypiskelemässä paikallista rommia. Harvinaisen miellyttävä tapa saada oma teksti kuulostamaan siedettävältä.
Kun nyt pakkaan Rooman-lomaani varten, sujautan laukkuuni matkaoppaan ja aurinkolasien kanssa 128-megabittisen massamuistikortin ja näppäränkokoisen Fujitsu Lifebookini edistääkseni Yhtä matkaa -romaanin käsikirjoitusta. Itsetuhoisessa työmoraalissani ei ole tapahtunut parannusta, sen sijaan työvälineissä on.

Ulos laatikosta

Virve — Mon, 29 Dec 2003 19:18:48 +0000

Istuin tässä taannoin kustantamoni neuvotteluhuoneessa. Edessäni oli kahvikupin ja jättimäisen croissantin lisäksi kustantajan markkinointi-ihmiset; ne jotka tietävät miten pienistä asioista kirjan myynti on kiinni. Sattumalla on siinä suurempi rooli kuin tahtotilalla. Kerroin heille rehellisesti, että toivon kirjoilleni laajaa saatavuutta. Se on nimittäin totta, muutenhan kirjoittelisin pöytälaatikkooni. Viihdytän itseäni kirjoittamalla, myönnän, mutta ennen kaikkea kirjoitan niille, jotka lukevat. Tulin ulos pöytälaatikosta, kun minulle suotiin siihen tilaisuus. Nyt kun olen ulkona, en suostu enää takaisin sisään. Ei enää laatikoita, ei minkäänlaisia. Silti laatikointi ajaa minua takaa: aloitin kirjailijanurani “ajankohtaisella sinkkuromaanilla”, jatkoin sitä “ironisella aikalaiskuvauksella”, kaarsin “monitasoisen ihmissuhderomaanin” kautta “dekkariin”. Juoksen kuin hullu laatikoita pakoon. Ne louskuttavat leukojaan ihan tuossa kannoilla, ja se tässä hommassa niin hauskaa onkin. On vauhtia, jännitystä ja yllättäviä käänteitä. Laatikossa tuskin olisi yhtä mukavaa. Ja kuitenkin, koko hommassa ei olisi mitään mieltä ilman niitä, jotka lukevat laatikoinnista riippumatta tai siitä huolimatta. Kun oikein vilpittömäksi heittäydyn, minun on myönnettävä: minä kirjoitan siksi, etten osaa laulaa.