Arkisto: Kolumnit

Ilon kautta

Olen joutunut tilanteeseen, jota en osannut edes pelätä. Kustannustoimittajani päätyi lähestulkoon kaikkien yllätykseksi eläkkeelle. Asiaa voisi tarkastella tietenkin myös kustannustoimittajani vinkkelistä, mutta koska ei ole minun asiani kirjoittaa toisten asioista, keskityn omaan tilanteeseeni. Mietin, kenelle kertoisin ideoistani, kenellä testaisin motiivini ja keneltä kuulisin kipakan käskyn jatkaa. Tarvitsisin jonkun, joka jaksaisi minua niin epätoivon kuin itserakkaudenkin

Kahvila Dominokujalla on ilmestynyt

Päivätyössäni mainostoimistossa olen aina yksi monesta. Teemme ryhmätyötä, joten lopputulos on juuri niin hyvä kuin olemme yhdessä onnistuneet. Osana tiimiä kritiikit ja kehut ovat yhtä helppoja ottaa vastaan. Jollei muita, niin ainakin joku uskollisista AD-pareista seisoo rinnallani. (Hyvä me!)
Yksin työskennellessä tilanne on toinen. On tietenkin kamalaa tulla haukutuksi, mutta melkein

Totta ja tarua

Mummuni veli haavoittui vuonna 1941, sodan aikaan, Sallassa. Hän, vain 25-vuotias, naimaton metsätyöntekijä, kuoli matkalla sidontapaikalle. Olin kuullut tarinan hänen kohtalostaan monta kertaa, mutta kun viralliset faktat asiasta ilmestyivät tietokoneelleni, tämä ammoin kuollut sukulainen heräsi eloon. Puolustusvoimien tietokantaansa viemät tiedot olivat niin vähäisiä, niin mielikuvituksettomia, että ne ravistelivat totuudellaan rajummin kuin tarkemmat, tarinallisemmat yksityiskohdat, jotka

Itse itseäni johtaen

Katsoin Diiliä eli sitä tositeeveeohjelmaa, jossa muuan suomalainen yritys mainostaa itseään ja etsii samalla työntekijää riveihinsä. Mainostaminen ainakin on kiistatonta, rekrytoinnista en ole niin varma, sillä mikään ei valehtele yhtä sujuvasti kuin todeksi väitetty tv-ohjelma. Siinä sivussa joukko nuoria ihmisiä esittelee osaamistaan myynnin ja markkinoinnin saralla. Osaamista varmasti löytyy, mutta ihmettelen silti, kuinka vähän tulevia