Jos minun pitäisi nimetä supervoimani, se olisi ehkä pitkäjänteisyys. Mietin tänään Tietämättömien puutarhan lupiineja ja putkia kurittaessani, miten pitkä aika 14 vuotta on. Niin kauan olen ollut palstafiilistelijä. (Viljelijäksi tuskin voi sanoa ihmistä, joka käyttää enemmän aikaa kasvien kuvaamiseen kuin sadon korjaamiseen.) Kuluneiden vuosien aikana kasvimaa on muokkautunut hitaasti, ja tappioita on ollut vähintäänkin yhtä paljon kuin voittoja. Voitotkin ovat monen hyötypuutarhurin mittarilla kyseenalaisia. Tänään huomasin ilokseni, että puolisoni mummon puutarhan saniaisten jälkeläiset ovat yhtäkkiä – kaikkien näiden vuosien jälkeen – intoutuneet leviämään Tietämättömien puutarhan pation vierellä. Alunperin niitä oli kai kolme, ja ne olivat surkeita, huonosti voivia varjokasveja aurinkoisella avomaalla. Ja nyt, tänä keväänä, varoittamatta, ne pönöttävät kokonaisena terhakkaana perheenä pitkin pation reunaa. Miten tyypillistä! Teet hartiavoimin töitä jonkin toisen asian takia, ja vieressä jokin ihan toinen asia kukoistaa! Eikä koskaan voi tietää, milloin H-hetki koittaa. Ja juuri tästä pitkäjänteisyydessä on kyse: teet jotain mihin uskot, vaikka syy- ja seuraussuhteet eivät ole mitenkään ennakoitavissa. Jollain tapaa pitkäjänteisyys on siis sukua optimismille, mikä on tällaisesta paatuneeksi pessimistiksi itsensä kuvittelevasta lähes liikuttavaa. Rokatkaa, saniaiset, rokatkaa – kunnes kuolette janoon! ️

Käy tykkäämässä tai kommentoimassa kuvaa Instagramissa ›
Virve Instagramissa: instagram.com/virvesammalkorpi