Rouva nousi kello seitsemän, kaivoi esiin Raimo Sirkiän joululevyn, napsautti jouluvalot päälle, laittoi pesukoneen ja astianpesukoneen pyörimään ja ryhtyi Sirkiän tahdissa vihellellen kuohimaan paikkoja kuntoon. Aivan kuin aamu olisi ollut pitkälläkin. Mutta on joulu ja kaikki sallittua. Anteeksi, naapurit, mutta ehkä tekin kaavitte jo kinkkuja(nne) suolasta.

Meillä ei ole juuri jouluperinteitä. Aina on nuotistossa uusi nuotti, joka pistää koko viisun uusiksi. Mutta sen verran on ikää karttunut, että jotain on jäänyt matkalta käteenkin. Ensinnäkin se Sirkiä. Toiseksi ruoka (jota ei saa olla liikaa eikä liian vähän, vaan sillai sopivasti, kiitos); tarjottimelle kuuluvat oliivit, valkosipuli ja lämpimät joulutortut vanhanajan vaniljajäätelön kera. Tietääkö kukaan muuten hyvää tattikeiton ohjetta? Sitä pitäisi saada joulupäivänä kylään tulevan ystävän ruokkimiseksi ja äidiltä viime jouluna saatujen kuivattujen herkkutattien ja mustatorvisienten loppuun käyttämiseksi. Jos vaikka saisimme uuden satsin kuivaa sientä sitten, kun sisko miehineen palaa kotimaisemista tänne myrskyn kinostamaan etelään.

Kuusta ei ole ollut. Sen on korvannut punaisista ja oransseista ruusuista koottu kimppu. Tänä vuonna taas ruusut ovat saaneet väistyä. Korkeassa maljakossa on tanakoita oksia, joissa on punaisia ja, mainittakoon vielä, myrkyttömiä marjoja. Niin, ja ne lahjat. Toisinaan paketteja on enemmän, toisinaan vähemmän. Mies kysyi, saako hän taulu-tv:n. Vastasin, että siellähän se on: joulupalloin koristellussa paperikassissa, ottaa silmän käteen ja katsoo. Pussukka nökötti mahdollisimman vähän taulu-tv:n mallisena eteisen tuolilla, johon olin sen nostanut. Mitä yllätyksiä sieltä vielä paljastuukaan!