Taloyhtiömme järjesti tänään kevään ensimmäiset pihatalkoot. Edellisvuotisia ja sitä edeltäviä – ja kenties sitäkin edeltäviä – lehtiä rinta rinnan haravoidessa tulee hieroneeksi helpommin tuttavuutta kuin pystyynkuolleilla kokkareilla, jossa kaikki huomio on kiinnitettävä siihen, että onnistuu jotenkuten pitämään suorassa täyteen lastatun lautasen ja piripintaan täytetyn viinilasin sen reunassa.
Minussa elää ripaus heimohenkeä ja allekirjoitan Hillary Clintonin ajatuksen siitä, että lastenkasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Niinpä kun 4- ja 5-vuotiaat pinkkiasuiset pipopäät kiljuivat kiikuissa, että he tarvitsivat lisää vauhtia, kirmasin paikalle kouluttaakseni tyttöjä ottamaan itse vauhtia.
– Ei tässä elämässä kukaan eteenpäin työnnä, tuumin ennen lähtöäni toisen tytön isälle, uudelle heimoveljelleni, jolla itsellään oli kiireitä kuolleiden lehtien parissa.
– Voithan yrittää, hymähti isä eikä edes nostanut katsettaan maasta.
Mutta kuinka ollakaan, kun tulin paikalle, selvisi, että tytöt olivat kovapintaisia huijareita. He osasivat kiikkua. Vieläpä aivan oikeaoppisesti.
– Jalat koukkuun, jalat suoraksi.
Olin vähän käärmeissäni, sillä minua oli selvästi vedetty höplästä. Mutta neitoset sulattivat jään ottamalla minut välittömästi tasavertaiseksi kumppanikseen:
– Mä olen Eevi.
– Ja mä Iitu.
– Minä olen Virve, sanoin reippaasti, sillä en halunnut olla pekkaa pahempi. Enkä Eeviä, tai Iituakaan.
Tehdäkseni vaikutuksen uusiin kavereihini lupauduin antamaan heille sellaiset vauhdit, että oksat pois.
– Mä olen jo viis. Mä saan keinua kovaa, toinen heistä vakuutti.
Tämän jälkeen minua ei pidätellyt mikään, vaan annoin tytöille sellaiset vauhdit, että he kikattivat ekstaasissa ja itseänikin oikein hirvitti. Vannotin tyttöjä pitämään tiukasti kiinni, etteivät he putoaisi.
– Saan vielä sakinhivutusta teidän vanhemmiltanne, sanoin.
– Mitä saat?
– Pidä kiinni, Eevi, pidä kiinni!
– Kuka, minäkö?
– No sinä, sinä. Vai onko täällä muita Eevejä? Joku näkymätön Eevi?
– Mikä näkymätön Eevi?
– Tuo tyttö, joka kiikkuu teitä vastapäätä näkymättömässä kiikussa.
– Emmä nää mitään.
– Et tietenkään, koska se on näkymätön.
Hetki hiljaisuutta. Kukaan ei nauranut enää.
– Ei täällä ole mitään näkymätöntä Eeviä, Eevi sanoi ääni värähdellen.
– Ei niin, sanoi Iitukin ja kuulosti siltä kuin hänkin rupeaisi itkemään.
Huomasin vaaran. Sanoin nopeasti vain jekuttaneeni heitä.
– Ei saa jekuttaa, sanoi Eevi.
– Ei niin, sanoi Iitu.
– Miksei? Kyllä satukirjoissakin jekutetaan.
– Se on epäreilua, sanoi Eevi.
– Epistä, lisäsi Iitu.
– Älkää nyt höpöttäkö, sanoin minä, sillä huomasin jääneeni pahasti alakynteen.
Kun myöhemmin kerroin miehelleni, miten hullusti minun oli käydä uusien kavereideni kanssa, hän sanoi:
– Taasko sinä aiheutit hämminkiä lasten keskuudessa?
– Miten niin taas?
– Näkevät painajaisia ensi yönä.
– No höh, kerrotaanhan lapsille joukupukistakin.
– Mutta joulupukki onkin olemassa.
