Keskustelimme työkavereiden kanssa lapsuudesta. Kerroin lounastauon ratoksi, kuinka olin uhannut ottaa ensimmäisellä luokalla opettajani hengiltä voiveitsellä. Tarina on pitkä ja säästän teidät siltä tässä yhteydessä, mutta voin vihjaista, että asiaan liittyi häpeällisen jälki-istunnon uhka. Niinpä siis uhosin vieruskaverilleni pistäväni opettajaa seuraavana päivänä voiveitsellä. (Toimenpiteisiin en kuitenkin ryhtynyt, varsinkaan, kun vierustoverini kipitti antamaan minut ilmi. Ensimmäinen ohje salamurhaajalle: pidä suusi kiinni.)

Työkaverini, jolle synkän menneisyyteni paljastin, vilkaisi minua kauhistuneena miettien selvästi – siinä lounaalla missä ruokailuvälineet kalisivat ja kiiltelivät houkuttelevasti – milloin tuikkaisin jotain kollegaani veitsellä. Oliko häiriintyneestä lapsesta kasvanut häiriintynyt aikuinen?

Poistuimme siitä sitten kukin tahoillemme ja jäin miettimään, kuinka monesti olen kuullut aikuisten ihailevan sitä, että lapsi on kiltti. Ja mitä tällä tarkoitetaan? Että lapsi on tottelevainen. Kiltti, tottelevainen lapsi ei ilmaise aggressiivisuuttaan edes verbaalisesti, sillä se ei ole hyväksyttävää. (Joskin voi toivoa, etteivät lapset tosiaan turvaudu voiveitsiin tai ehkä järeämpiinkin aseisiin vääryyttä kokiessaan.) Siitä sitten vapaalla assosiaatiolla pääsinkin pohtimaan, mitä tapahtuu, kun mitta tulee täyteen, kun vihan on päästävä purkautumaan jollain lailla.

Olen ollut tänään ahkera. Minulla oli toinenkin ajatus: Mietin, miten hiuksilla ilmaistaan tv-sarjoissa henkilöhahmon persoonallisuutta ja jäin ihmettelemään, miksei Salattujen elämien lakimies-Lauran tukka ole nutturalla. Minun käsikirjoituksessani se olisi ollut. Ehdottomasti.