Minun on tunnustettava: pelkään pimeää. Pelkään myös jokin yö herääväni siihen, että joku seisoo sänkyni vieressä ja tuijottaa minua. Pelkään mustia ja vellovia vesiä. Pelkään tulipaloa kerrostalossa. Pelkään metsässä. Pelkään äänettömästi avautuvaa ovea. Pelkään tuntematonta. Pelkään myös kynnyksen yli polvillaan könyäviä ihmisiä, minkä tajuaa jokainen, joka on joskus katsonut Salaisia kansioita. (Pelkään myös kyseisen sarjan tunnusmusiikkia.) Kun oikein keskityn, saan itseni pelkäämään tyhjää huonetta selkäni takana. (Nytkin tunne on hyvällä alulla.) Lapsena pelkäsin, että hiiret söisivät yön aikana varpaani, että joku hyökkäisi kimppuuni kotitalon kellarissa, että syttyisi sota, että alkaisin kutistua niin kuin se yksi mies siinä elokuvassa, jossa lopussa taistellaan jättiläismäisen hämähäkin kanssa. Ja mitä tekee tämä pelkuri nyt: kirjoittaa tarinaa, joka saa hänet pelkäämään. Dekkariko? kysyt. Ei, minä en kirjoita dekkareita. Siihen on monta syytä, enkä väitä, ettenkö joskus voisi kirjoittaa dekkareitakin. Voisin ainakin yrittää, miksipä ei. Mutta eihän dekkareissa ole mitään pelottavaa. Tapahtuu rikos. Rikos selvitetään. Mitäs pelottavaa siinä on? Pelottavaa on se mikä ei selviä, se mitä ei voi kahlita. Tunteet ovat pelottavia ja ihmissuhteet arvaamattomia. Ihmisten välisissä suhteissa on aina jotain ennalta aavistamatonta ja siksi pelottavaa. Väitän, että jokainen ihmissuhdekirjailija on pohjimmiltaan kauhukirjailija, ja olen varma, että jokainen uskonsa menettänyt, toivonsa luovuttanut ja sydämensä kolhinut allekirjoittaa tämän.
