Olin kirjoittanut käsikirjoitustani (jota en vielä uskalla kutsua kirjaksi) jo viisitoista liuskaa, kun tajusin, että käytän väärää aikamuotoa. Tuskailin viikkoja tekstin kanssa ja pohdin, miksei se svengaa. Tykkäsin tekstin alusta, olin tyytyväinen tapahtumapaikkaan ja olin mieltynyt henkilöihin. Missä siis mätti? Olin tehnyt kaikkeni, että teksti kuulostaisi edes omissa korvissani hyvältä. Yhtäkkiä tajusin. Imperfektin perkelehän se siinä tökkii! ”Hän meni, hän teki, hän sanoi” kuulosti lapselliselta ja selittelevältä, kun otti huomioon tilanteen, johon päähenkilöni olivat joutuneet. En todellakaan halunnut olla kaikkitietävä, jälkiviisas kertojanpaskiainen. Päätin siis aloittaa koko roskan alusta. Oli iltapimeä, ulkona sysimustaa ja sateista, ja parempi puoliskoni oli juuri lähtenyt joelle narraamaan kuhaa. Lähetin hänelle tekstiviestin: ”Muutan aikamuodon!” Hän vastasi pimeydestä keskeltä jokea: ”Hienoa! Tee niin!” Ja hetken päästä, asiaa kai tarkemmin harkittuaan: ”Onko siitä jotain hyötyä?” Säästin hänet vastaukselta, lopetin tietokoneen näytön tyytymättömän tuijottelun ja ryhdyin taas hommiin. Voi olla, että jälkipolvet tulevat muistamaan minut kolmen romaanin sijasta neljästä romaanista. Se olisi hienoa se.