Olen aloittanut uuden kirjan. Jotkut ovat kysyneet, milloin se ilmestyy. En tiedä vielä.

Alussa kuvaan keittiötä. Näen mielessäni kyökin, jossa on helppo viihtyä. Seinällä on useita kelloja. Aurinko paistaa. Kulhossa keskellä pöytää nousee pullataikina.

Psykologit voisivat kertoa, mitä kuvaamani keittiö symboloi. Siitä viis. Tiedän, että keittiö on olemassa ja siellä asuu mies nimeltä Henri. Tiedän, mitä Henrille on tapahtunut ja jopa sen, mitä hänelle tulee tapahtumaan. En voi kuvata keittiötä sen enempää kuin Henriäkään väärin. Sama kuin yhtäkkiä väittäisin, että siskoillani on pienet nenät ja että sukuni naiset ovat pitkiä ja uljaita.

Kirjani ei ehkä koskaan valmistu. Eikä kenties sellaisena kuin sitä nyt ajattelen. Osia siitä jää kuitenkin mieleeni ja käytän niitä ehkä jossain toisessa tarinassa. Pöytälaatikkotekstit ovat ennenkin päässeet mukaan kirjoihini. Vanhimmat niistä ovat olleet useita vuosia vanhoja. Tästä vinkkelistä katsottuna on vaikea vastata, kuinka kauan yhtä romaania kirjoitan. Ehkä kauemmin kuin mitä koneen ääressä istun. Pää on ihmeellinen masiina.